Rv 37+3
Harppauksia.
Katsoimme eilen mieheni kanssa dokumenttielokuvan Battle of sexes. Tarina vei vuoteen 1973, jolloin Houstonissa pelattiin naisten ja miesten välisen tasa-arvon kannalta merkityksellinen tennisottelu. Vastakkain olivat 55-vuotias sovinistisika Bobby Riggs ja maailman huippuihin kuuluva naispelaaja Billie Jean King. Tenniksessä naisten palkkiot olivat olleet jopa 12 kertaa pienemmät kuin miesten saamat palkkiot. Billie Jean halusi asiaan muutoksen. Hän oli tehnyt muiden naispelaajien kanssa töitä oikeuksiensa puolesta. Häntä ärsyttivät avioliittoon ja ruuanlaittoon liittyvät toimittajien kysymykset. Miksei miehiltä kyselty heidän avioliitoistaan tai tennikseen käytetystä ajasta? Silloin monet ajattelivat kuin Bobby Riggs, jonka mielestä naisten paikka oli ”keittiössä ja sängyssä”. Bobby uhosi, että päihittäisi kenet tahansa naispelaajan tenniksessä milloin tahansa, koska oli mies. Ottelu sai valtavan medianäkyvyyden ja Bobby Riggs, sekä muut sovinistit saivat pahasti nenilleen Billie Jeanin voitettua ottelun.
Onneksi elokuvan tapahtumista on muutamassa vuosikymmennessä harpattu huomattavasti tasa-arvoisempaan suuntaan! Kaikkialla asiat eivät ole yhtä hyvin, mutta nykypäivän Suomi on tasa-arvoinen, vain sukupuoliroolit ovat vielä murroksessa. Esimerkiksi uusi peruskoulujen opetussuunnitelma ohjaa opettamaan ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja. Käsityö- ja puutyötunnit ovat muuttumassa kaikille yhteisiksi kädentaitotunneiksi ja kouluista löytyy unisex-vessoja. Murros ajaa avoimempaan koulumaailmaan, jossa jokainen lapsi voi olla oma itsensä ja oppii hyväksymään erilaisuuden. Helsingin itäkeskuksen koulun rehtori kertoi tukevansa sukupuolitietoista kasvatusta ylen haastattelussa. Hänen mukaansa tyttöjä voi kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi, jos se on oppilaalle ok. Feminiinit tytöt ja maskuliiniset pojat saavat olla omia itsejään siinä missä vähemmistöjä edustavat oppilaatkin. Tulevana äitinä tämä kuulostaa hyvältä.
Olen viime päivinä lukenut Antti Tuiskusta kertovaa Antti Tapani -kirjaa. Heti kirjan alussa käy selväksi, ettei Tuisku halua kertoa seksuaalista suuntautumistaan. Hänen mielestään kenenkään ei tarvitse määritellä itseään mihinkään lokeroon. Olen täysin samaa mieltä Antin kanssa, että kaikkien pitää saada rakastaa ketä haluaa sukupuolesta riippumatta. Olisin silti halunnut tietää mikä Antin suuntautuminen on. Olen utelias. Miksi? Pidän Antti Tuiskun musiikista ja etenkin lavaesiintymisestä. Miksi minun pitäisi tietää viettääkö poptähti vapaa-aikansa mies- vai naisseurassa? Ehkä olen sittenkin ympäröivän kulttuurin tavoin vasta matkalla pois menneisyyden suvaitsemattomuudesta, joka itää syvällä yhteiskunnassamme. Toivottavasti masuasukkaani tulevilta idoleilta ei enää kysellä seksuaalisesta suuntautumisesta. Toivottavasti silloin on jo niin normaalia olla muuta kuin hetero, ettei sitä tarvitse edes kysellä. Samalla tavalla kuin naistennispelaajilta ei enää kysellä kodinhoidosta.
Kauan sitten naisen tehtävä oli synnyttää aviomiehelleen poikalapsia. Tytöt eivät olleet yhtä arvokkaita. Meille on tulossa lapsi (ennen vanhaan äpärä, koska emme ole avioliitossa), joka tulee oppimaan, että jokainen ihminen on yhtä arvokas sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Hän voi rakastua naiseen, mieheen tai muun sukupuoliseen. Hän voi itsekin olla onnellisesti mitä vain. Maailma todella harppailee eteenpäin ja hyvä niin!
