Nautin voisilmäpullaa ja aamupäiväteetä vauvan nukkuessa. Harvinaista. Yleensä pikkuinen ei päivisin juuri nuku, mutta edeltävä yö oli ollut vähä uninen. Vauvalla oli vatsavaivoja. Yöllä pyöriessäni hereillä ja kuunnellessani vauvan vatsavaiva ähinää, pähkäilin mielessäni mennyttä synnytystä. Olisin todennäköisesti kestänyt kivut asiallisemmin, jos pohjilla ei olisi ollut kahta valvottua vuorokautta. Jos kuume ei olisi noussut. Jos en olisi ollut ensikertalainen. Haluaisin saada taputusta päähäni. Haluaisin tuntea itseni vahvaksi. Oloni on epäonnistunut, vaikka vauva on täydellinen, enkä oikeastaan olisi voinut toimia toisin. Mistään kivunlievityksestä en kieltäytynyt ja lääkkeitä pyysin kun niitä tunsin tarvitsevani. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että olisi pitänyt yrittää nukkua enemmän avautumisvaiheessa tai olisi pitänyt vaatia aikaisemmin epiduraali, mutta silloisen tiedon varassa toimisin edelleen samoin. Kuumetta ja ensikertalaisuutta en voi muuttaa.
Herään päiväunilta. Vauva jää nukkumaan. Keitän teetä ja lämmitän pakkasesta pullan. Ne harvinaiset hetket, kun pikkuinen nukkuu päivällä, olen päättänyt pyhittää itselleni. Kotityöt ja muut velvollisuudet voi hoitaa vauvan ollessa hereillä. Luen Vauva -lehdestä synnytyspeloista kertovan artikkelin. Kyyneleet nousevat silmiini, kun artikkelissa haastateltu kertoo synnytyksen olleen mieletön kokemus. Olisin myös halunnut hienon ja voimaannuttavan synnytyskokemuksen. Todella moni synnytyskertomuskin loppuu toteamukseen upeasta kokemuksesta. Oloni on katkera. Miksi synnytykseni oli niin kauhea?
Ennen.
Jälkeen!
