Naisaivot

Äitiyteen liittyviä tunteita käsittelevä blogi.

Avainsana: Häät

Meidän tarina

Jäin oman työvuoroni jälkeen sisarravintolaan tiskiavuksi. Keittiömestari käski uuden pojan tiskilinjaston likaiseen päähän ja minut puhtaaseen. En osannut suunnistaa astioita paikoilleen vieraassa keittiössä. Pyörin vain kiireisten kokkien tiellä. Tiskin likaisessa päässä osaisin olla tehokas. Osaisin syytää astioita koneeseen. Pyysin uutta poikaa vaihtamaan tehtävää kanssani. Poika suostui, vaikka oli aivan yhtä eksyksissä puhtaiden astioiden kanssa kuin minäkin.

Muutama viikko myöhemmin kyseinen uusi poika aloitti työt samassa ravintolassa kanssani. Minulle tai muillekaan kokeille ei ollut informoitu, että uusi kokkipoika tulisi vuorovastaavaksi keittiöömme. Vielä tänäkään päivänä en tiedä oliko kokkipoika vastaava vai ei, se riippui ihan siitä, keneltä pomoista asiaa kysyi. Mielestäni uusi kokkipoika roikkui samalla oksalla kuin kaikki muutkin. Tyyppi luuli olevansa korkeammalla. Ärsyttävää. Tyyppi oli puhelias turkulainen. Ärsyttävä.

Kiireinen kausi vyöryi päälle ja uusi kokkipoika muuttui ihan vaan kokkipojaksi. Tutustuimme, eikä hänen juttunsa enää ollutkaan niin ärsyttäviä. Loppu kaudesta tein mieluiten töitä juuri hänen kanssaan. Sesonki loppui ja meidän ravintolamme palkittiin koko firman juhlissa paras yhteishenki -palkinnolla. Huikea yhteishenki meillä kyllä olikin!

Kesä kuluin kullakin omilla teillään ja talvikauden lähestyessä päätin taas matkustaa pohjoiseen. Satuin samaan junaan kokkipojan kanssa. Oli mukavaa nähdä hänet pitkästä aikaa! Kausi oli hieman edeltäväänsä erilainen. Työskentelin eri ravintolassa ja olin taas sinkku. Näin kokkipoikaa paljon vapaa-ajalla. Pian kokkipoika alkoi viettää öitä luonani. Pian käytännössä asuimme yhdessä. Pian ymmärsin kokkipojan olevan se mies, jonka kanssa haluan perustaa perheen. Se mies, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni.

Nyt, reilu kolme vuotta myöhemmin, kyseinen kokkipoika on lapseni isä ja menemme naimisiin loppu kesällä. Häät juhlitaan lappi teemalla, koska tarinamme sijoittuu Levin kauniisiin maisemiin. Teema inspiroi minua jo aloittamaan muutamia hääkoristeita!

Perhepeti

Kolme kuukautta täyttänyt poikamme on löytänyt pikkuiset kämmenensä, joilla tunnustella maailmaa. Hän on jo seitsemän kiloinen ja 65 senttinen iloinen vesseli. Ensimmäiset ääneen naurutkin on naurettu! Oman vauvan hekotus on paras kiitos äitiydestä! Hymyjä on hyvä muistella silloin, kun toivoisi omaa aikaa vauva-arjen keskellä. Askartelu tarvikkeet ovat levällään ruokapöydällä ja blogitekstin aihe valmiina päässäni. Vauva viihtyy kyllä sitterissä, jos kokkailen tai siivoan, mutta kirjoittamista tai askartelua hän ei jaksa katsella.

Perhepeti jakaa mielipiteet puolesta ja vastaan. Perhepeti repii omaa mielipidettäni kumpaankin suuntaan. Yksi yö mieheni oli unissaan pyörähtänyt tyynyjemme välissä nukkuvan naperomme päälle. Siirsin pojan pinnasänkyyn, jossa pikkuinen on nyt viettänyt yönsä. Vauva nukkui levollisemmin välissämme. Minä nukuin levollisemmin vauva vierelläni. Mies vetää sikeitä joka tapauksessa. Perhepeti sujuvoittaa yö heräilyjä, mutta pinnasänky on turvallisempi. Voi olla, että vauva muuttaa vielä takaisin tyynyjemme väliin, mutta toistaiseksi kuva puoliksi mieheni alle hautautuneesta pojasta on liian tuoreena mielessäni.

Elokuun viimeisenä päivänä hääkellot kumisevat. Sanomme toisillemme tahdon! Saimme sysättyä hääsuunnitelmat liikkeelle varaamalla kirkon ja juhlapaikan. Seuraavan kerran kirjoittelen häähaaveista, mutta nyt vauva kiljahtelee jo vaativasti. Täytyy kaivaa tissi esille!

”Raha on sen rehua.”

Rv 35+3

”Raha on sen rehua.”

Olin ensimmäistä kertaa kesätöissä heti peruskoulun jälkeen. Siitä saakka olen tienannut itse omat rahani. Nykyisessä parisuhteessa ja yhteisessä taloudessa olemme huolehtineet kumpikin oman osuutemme. Minun korvaani yhteinen pankkitili kuulostaa vanhanaikaiselta. Ensi kertaa elämässäni olen tilanteessa, jossa en tiedä koska palaan takaisin työelämän palkkalaitumille. Olen kelan tukien ja mieheni varassa. Uusi tilanne pelottaa. Itsenäisenä naisena on hankala antaa ohjakset toiselle. On hankala ajatella talousasioissa ME, eikä minä ja hän. Mieheni suhtautuu taloudelliseen tilanteeseemme leppoisasti: hänellä on hyvä palkka ja molemmilla on hieman säästöjä. Minun työni on nyt saattaa lapsemme tähän maailmaan ja antaa puolisoni tienata leipää minullekin.

Meillä on häähaaveita. Häät maksavat hulluna. Minulla on opiskeluhaaveita. Opiskelusta ei makseta palkkaa. Toivomme tulevaisuudelta toista lasta kaveriksi nykyiselle potkuttelijalle. Uusi raskaus tarkoittaa taas työelämästä poissaoloa. Omaa kotia varten pitäisi säästää. Hääjuhla syö kuin hevonen. Raha on sen rehua. Se voisi syödä kaikki säästömme. Onko yksi päivä sen arvoinen? Pitäisikö meidän suosiolla ratsastaa elämää eteenpäin siihen saakka, kun minäkin olen taas täysillä mukana työelämässä? Tuleeko koskaan sellaista elämäntilannetta, että on vähintään 8000€ ylimääräistä satulalaukussa? En usko, että tulee.

Olisihan se ihanaa viettää rakkauden täyteinen hääjuhla, vaikka sitten pienellä budjetilla toteutettuna. Sellaisella budjetilla, jonka vuoksi ei tarvitsisi säästää jokaikistä irtoavaa euroa, vaan voisi välillä käydä kahviloissa ja shoppailemassa tai festareilla tuulettumassa ilman huonoa omatuntoa. Menemme huomenna katsomaan yhtä hääpaikkaa. Jos paikka on täydellinen, täytyy tosissaan laskea riittävätkö rehumme tälle säästötilien syöpölle, meidän häille.

 

Pyörryttävä rakkaus

Rv 28+1

Pyörryttävä rakkaus

Istumme kirkossa mieheni kanssa, hänen perheensä ja sukunsa ympäröimänä. Pian näkisimme morsiamen, mieheni serkun. Mietin millaisen mekon morsian on valinnut. Sulhanen hymyilee alttarin edessä hyvän tuulisena. Morsian ilmestyy kirkon ovista isänsä kanssa. Herkistyn. Hän on todella kaunis! Onnellisuus valtaa koko kirkon. Nieleskelen kyyneleitä. Mieheni vilkaisee minua. En voi katsoa miestäni, etteivät kyyneleet pääse valloilleen.

Seremonian puolivälissä kaikkia kehotetaan nousemaan ylös. Kuuntelemme ja katselemme seisten sormusten vaihtoa ja symbolista kynttilöiden sytytystä. Olemme Latviassa, Riikan vanhassa kaupungissa sijaitsevassa kirkossa, jossa on melko lämmin. Aurinko paistaa ulkona kauniisti. Odotan papin kehotusta istua alas. Kehotusta ei kuulu. Seisomme ja seisomme. Kylmähiki alkaa puskea ohimolleni. Silmissäni alkaa sumentua. Onko istahtaminen pienempi paha kuin pyörtyminen kesken hääseremonian? On. Istahdan alas. Pappi puhuu ja puhuu. Vieraat seisovat. Hetken päästä nousen takaisin seisomaan. Ei, en pysty. Silmissä vilisee tummia pilkkuja. Pakko istua. Istun mahdollisimman nätisti hyvässä ryhdissä penkin reunalla, ettei hävettäisi niin paljoa. Olo alkaa hieman helpottua. Mieheni silittää selkääni kuin sanoen: ”istu vain, ihan sama mitä sukulaiset sanovat.” Seremonia menee minulta aivan ohi. Muistan vain sen kestäneen lähes tunnin kuumassa kirkossa. Harmittaa, mutta lämpöisessä paikassa paikallaan seisominen, raskaus ja alhainen verenpaine eivät ole hyvä yhdistelmä. Pari viikkoa sitten bussipysäkillä kävelin ympyrää, etten pyörtyisi auringon paahteessa seisokelun takia! Äitini joutui raskausaikanaan jättämään ostokset kauppaan pitkän kassajonon takia. Häntäkin alkoi helposti heikottaa paikallaan seisominen.

Onneksi häät eivät sisältäneet enempää pitkiä paikallaan seisomisia, vaan nautin täysillä juhlahumusta vauvamasun kanssa. Oli mielenkiintoista päästä mukaan Latvialais-Suomalaisiin häihin, jossa esiintyi molempien kulttuurien perinteitä!

 

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén