Naisaivot

Äitiyteen liittyviä tunteita käsittelevä blogi.

Kuukausi: lokakuu 2018

Vauvakuplassa

Terveisiä vauvakuplasta.

Onnen laineet liplattavat. Kupla kelluu ja lipuu pehmeästi eteenpäin. Annan virran viedä vauvan tahtisesti. Puolenpäivän aikaan olen pyrkinyt käymään vaunulenkillä, mutta muuten meille ei ole vielä muodostunut päivärytmiä. Olemme saaneet melko helpon vauvan, jonka kanssa yötkin sujuvat hyvin. Vielä vaatii totuttelua, ettei esimerkiksi suihkussa voi käydä silloin kun itse haluaa. Suihkuun pääsee sitten kun vauvalle sopii. Muuten olen nauttinut uudesta elämänvaiheesta. En halua puhkaista tätä rakkaudentäyteisestä kuplaa. Eilen kävelin työpaikkani ohi ja totesin, etten mistään hinnasta vaihtaisi vauva-arkea hampurilaisten paistamiseen. Tässä kuplassa on hyvä olla.

Kuinka tärkeä on varatutti? Todella tärkeä! Ajoimme Turun keskustaan katselemaan Aurajokeen ankkuroituja sotalaivoja. Kävelimme jokirannassa aikamme ja ihmettelimme valtavia peltipurkkeja muistuttavia sota-aluksia. Autolle palattuamme tutti putosi maahan. Liikkeelle päästyämme vauva suuttui. Suuttui pahemmin kuin kertaakaan aiemmin. Eikä meillä ollut varatuttia antaa pienelle vihaiselle tuttimiehelle. Eikä sitä likaistakaan, koska se oli takakontissa. Olimme pakanneet tunnin reissulle mm. lämmintä varavaatetta ja varavaippoja, mutta emme varatuttia! Onneksi pieni rauhoittui lopulta. Uuden raivokohtauksen välttämiseksi päätimme, että mieheni vie minut&vauvan kotiin ja käväisee sitten yksin kaupassa. Aamun ostosreissulla oli unohtunut hankkia vaippoja ja kahvia.

Pääsin hissillä lähes ylös asti, lähes kotiovelle, kun tajusin: avaimeni on laukussa, joka on autossa! Avaimieni lisäksi myös kännykkäni oli kyseisessä laukussa! En voisi muuta, kuin odotella kotioven edessä miehen kauppareissun ajan. Vaunutkin olivat vielä autossa. Minulla oli vain tutiton vauva ja turvaistuin. Pikkuinen alkoi hermostua. Hyssyttelin vauvaa ja kirosin rappukäytävän itsestään sammuvia valoja. Lähdin aulaan, etteivät naapurit häiriintyisi. Mieheni oli kaupan kassalla huomannut laukussa olevat avaimeni ja tuli kiireesti kotiin. Meitä nauratti. Koomisen hutiloiden hoidettu reissu, mutta kasvettiinpa taas äitinä ja isinä. Jospa jatkossa koittaisi muistaa ostaa kaiken kaupasta kerralla, ottaa varatutin mukaan ja avaimet taskuun!

 

Sairaalan pyjamassa

Sairaalan pyjamassa

Synnytyssalissa kilistelimme omenamehut kuohuviinilaseista ja söimme aamiaisen. Pikkuinen totutteli kohdun ulkopuoliseen elämään isin paidan alla. Pienen pienet varpaat vilkkuivat paidan helman alta. Kliseisesti: olimme väsyneitä, mutta onnellisia.

Osastolla rupesin ihmettelemään pikkuisen nopeaa hengitystä. Hän nukkui rauhallisesti sylissäni, mutta hengitti kuin pikajuna. Meidät ohjattiin lastenlääkärin tarkastukseen. Lääkärin huoneesta siirryimme vastasyntyneiden teho-osastolle. Pienellä todettiin infektio, joka voitaisiin hoitaa antibioteilla. Syy infektioon oli pitkä aika lapsiveden menosta syntymään.

Ensimmäiset päiväni äitinä kuluivat teho-osaston nojatuolissa. Kävin vain nukkumassa ja syömässä vuodeosastolla. Ramppasin öisinkin teholla, koska ikävöin omaa vauvaani kun yön pimeydessä kuuntelin muiden äitien hyssyttelevän omia pienokaisiaan. Vein lypsämiäni maitotippoja ja kävin harjoittelemassa imettämistä, vaippojen vaihtoa yms. Onneksi lääkkeet alkoivat purra ja parin päivän jälkeen sain vauvan vierelleni vuodeosastolle. Riitti, että kävimme tehon puolella kahdesti päivässä saamassa antibiotit.

Muutaman päivän vietimme vuodeosastolla ennenkuin pääsimme kotiin! Kotoakin meidän piti kahdesti päivässä ajaa sairaalaan antibioteille, mutta oli silti ihana päästä kotiutumaan! Nyt ei enää tarvitse rampata sairaalassa, vaan voimme täysillä keskittyä vauva-arjen opetteluun terveen pikkumiehen kanssa!

Synnytyskertomus

Synnytyskertomus

Pieni tuhisee vieressäni. Hän on tuhissut vierelläni reilun viikon. Sydämeni on pakahtua rakkauden määrästä. Meillä on täydellinen pieni poika. Täydellinen pieni perhe!

 

Synnytys oli raskas, pitkä ja pelottava. Olisi pitänyt pelätä jo etukäteen, ehkä sitten olisi ollut helpompaa. Kaikki alkoi lapsivesien menolla torstaina kello 01:30. Olin innoissani. Vihdoin jotakin tapahtuu! Mieheni hörppäsi kahvit. Minä valuttelin lapsivettä kylpyhuoneessa. Lähdimme sairaalaan. Ensimmäisen suunnitelman mukaan meidän piti päästä takaisin kotiin odottamaan supistuksia. Suunnitelma kuitenkin muuttui, koska vauvan sydänäänikäyrässä ilmeni pieni häiriö. Aamuyöllä siirryin osastolle tarkkailuun ja mieheni lähti kotiin jatkamaan unia.

Torstai meni supistuksia odotellessa osastolla. Totuttelin sairaalan touhuihin ja kahdesti kävimme mieheni kanssa kävelyllä. Unta en juurikaan saanut. Supistukset alkoivat vasta illalla seitsemän aikaan. Ne olivat epäsäännöllisiä ja melko kivuttomia, mutta selkeästi synnytyssupistuksia. Yön aikana supistukset pikku hiljaa kovenivat, mutta minulla ei ollut mitään ongelmaa ottaa niitä vastaan ilman lääkkeitä. Yö meni taas vähillä unilla. Heräsin aina supistuksiin.

Perjantaina kahden aikaan supistukset kovenivat niin pahoiksi, että pyysin lääkettä. Hoitaja antoi jonkun pillerin (en todellakaan muista mitä se oli) ja kehotti kokeilemaan lämmintä suihkua. Oi että! Suihku toimi järjettömän hyvin! Istuin kylpyhuoneen lattialla rentoutuneena lähes pari tuntia. Suihkun jälkeen oloni oli luottavainen ja hyvän tuulinen. Olin onnellinen lämpimän veden tuomasta helpotuksesta.

Istuimme mieheni kanssa osaston päivähuoneessa syömässä iltapalaa kun supistukset alkoivat vetää minua kaksin kerroin. Menimme uudestaan suihkuun. Suihku rentoutti jälleen, vaikka supistukset olivat jo kovia. Jälkeen päin ajateltuna, tämä suihkuttelu olisi pitänyt jättää väliin. Olisi pitänyt lähteä iltapalalta suoraan synnytyssaliin saamaan epiduraali. Olisi pitänyt, mutta eihän sitä silloin vielä tiennyt mitä kauhuja oli edessä. Suihkun jälkeen supistukset kävivät sietämättömiksi. Kohdunsuu oli edelleen vain vähän auki. Minun olisi pitänyt pystyä makaan käyrillä, jotta olisin voinut saada kipulääkettä. En todellakaan kyennyt makaamaan. Kipu, väsymys ja pelko ajoivat minut täysin hallitsemattomaan tilaan. Pelkäsin vauvani puolesta. En enää jaksanut keskittyä hengittämiseen supistusten tullessa. Toivoin sektiota. Kiemurtelin kivusta. Huusin ja pelkäsin. Sydänkäyrät olisi pitänyt saada. Hoitajat yrittivät virittää uutta johdotonta käyrälaitetta, jotta olisin voinut seistä sydänäänten tarkkailun aikana. He värkkäsivät laitteen kanssa ikuisuudelta tuntuvan ajan, eivätkä silti saaneet sitä toimimaan. En muista saatiinko käyriä lopulta otettua ollenkaan. Olin keskellä painajaista, josta en uskonut selviytyväni. Olin menettänyt kaiken taistelutahtoni. En ole koskaan pelännyt yhtä paljon.

Minut kärrättiin pyörätuolilla synnytyssaliin. Istuin silmät kiinni tuolissa ja yritin selviytyä. Kivut olivat hirmuiset. Synnytyssalissa nojailin sänkyyn, hengitin ilokaasua ja toivoin edelleen sektiota. Kätilö on kirjannut synnytyskertomukseen, ettei minuun saanut yhteyttä. Lopulta paikalle saapui epiduraalin antava lääkäri. Keskityin vain makaamaan kyljelläni kramppaavista supistuksista huolimatta. Hoin itselleni, että pysy paikoillasi vaikka mitä tapahtuisi. Pysy paikoillasi. Pysyin paikoillani. Epiduraali alkoi vaikuttaa. Minua rupesi väsyttämään ihan valtavasti. En edelleenkään kokenut hallitsevani tilannetta. En voinut muuta kuin nukahtaa. Äänet ympärilläni olivat sumeita ja silmäni painuivat väkisin kiinni. En ole ikinä kokenut vastaavaa nukahtamisen tarvetta. Tuntui, kuin vaipuisin johonkin koomaan. Pelotti.

Muutamaa tuntia myöhemmin heräsin. En muista muuta kuin, että olin wessassa enkä kyennyt pissaamaan. Mitään ei vain tullut ulos. Olin ihmeissäni. Supistuskivut alkoivat taas pahentua. Sain toisen epiduraalin ja nukahdin uudestaan. Synnytyksen aikana rakkoni tyhjennettiin kahdesti, koska pissaaminen ei onnistunut. Minulle oli noussut kuumekin jossain vaiheessa illan aikana. Pyysin epiduraalin laiton aikana paksua peittoa, jonka mieheni kävi jostakin hakemassa.

Heräsin. Katselin ympärilleni. Mieheni nukkui istualtaan ikkunan vieressä. Herätin hänet kysymällä puskettaisiinko tämä vauva vihdoin ulos. Kohdun suu oli auennut nukkuessani kokonaan. Enää ei tarvinut kuin odottaa ponnistustarvetta. Nukkuminen oli auttanut. Minulla oli taas luottoa omiin voimiini. Laitoimme radio suomipopin soimaan ja pompin jumppapallolla hyvän tuulisena. Olin loppusuoralla. Ponnistustarvetta ei vain tuntunut, näkynyt eikä kuulunut. Lopulta kätilö kehotti minua ponnistelemaan supistusten kohdalla, vaikkei ponnistuttaisikaan. Seisoin sänkyyn nojaten ja ponnistelin supistusten tullessa. Homma tuntui toimivan, mutta vauvan sydänäänten vuoksi kätilö ei halunnut minun synnyttävän seisaallaan. Siirryin sänkyyn puoli istuvaan asentoon. Supistukset harvenivat. Ponnistustarvetta ei tullut. Kätilö laittoi minulle oksitosiinitipan supistusten vauhdittamiseksi. Ponnistustarvetta ei edelleenkään tullut. Ponnistelin silti aina supistusten kohdalla. Kätilö päätti auttaa vauvaa imukupilla. Yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä/lääkäriä. En enää tunnistanut supistuksia kivuilta. Joka paikkaan sattui, mutta nyt kipu ei lamaannuttanut minua. Ponnistin silloin kun käskettiin ponnistaa. En enää pelännyt. Halusin lapsen ulos. Keskitin kaikki voimani ponnisteluun. Lopulta kuulin rääkäisyn. Pieni ihme oli elossa. Hän oli todellinen. Hän oli siinä! Tärisin jälkiväristyksissä kuin horkassa. Sain lapsen rinnalleni. Hän alkoi availla silmiään. Tuijotin häntä ja tärisin. Pieni ihmeellinen poikani availi silmiään. Hän katseli minua ihmeissään. Katselin takaisin yhtä ihmeissäni. En muista itkinkö, mutta mieheni mukaan itkin. Virallisesti kello oli 5:58 lauantaina 13.10. Lapsivesien menosta oli kulunut 52 tuntia ja 28 minuuttia. Nuo 52 ja puoli tuntia olivat hurjaa kyytiä innokkaasta odotuksesta epätoivon pelottaviin syövereihin ja lopulta onnelliseen vauvan ensimmäiseen rääkäisyyn.

Nukkumatti

Rv 41+3

Nukkumatti

Ulkona on kaunista. Puut tanssivat syystuulessa pukeutuneena ruskan väreihin.  Hengitän syvään raikasta ilmaa. Ulkohousuni eivät mahdu kiinni, mutta ne pysyvät jalassa. Takki ei ole mennyt kiinni enää pitkään aikaan, mutta minulla on lämmin. Minulla on hyvä olo. Vauva potkuttelee vatsassani. Hän potkuttelee masussa mahdollisesti viimeistä päivää. Huomenna on käynnistys. Raskausaika on lopussa. Oloni on haikea, vaikka olen odottanut synnytystä kuin kuuta nousevaa. Onko tämä totta? Nauraako Nukkumatti selkäni takana ja koko raskaus onkin ollut vain unta? Ihmeellistä unta, jossa sikiöstä on kehittynyt vauva sisälläni. Oikeastiko minulla on pian oma vauva sylissäni? Ehkä jo huomenna! Kurkkaan olkani yli näkyykö Nukkumattia. Ei. Tämä on totta. Hymyilen!

Minua ei vieläkään pelota synnytys. Olen ehkä sinisilmäinen synnytyskipuja kohtaan, mutta toivoisin selviytyväni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Minua jännittää enemmän lääkepökkyrä kuin kivut. Käynnistetty synnytys on monesti kivuliaampi kuin luomusti alkanut, joten katsotaan kuinka doupattuna lopulta synnytän. Lääkittynä tai ei, kunhan pääsisin kokemaan alatiesynnytyksen. Alateitse tai sektiolla, kunhan lapsi pääsee turvallisesti pois masusta!

Tässä synnytystoivelistani:

Lähtökohtaisesti toivoisin synnytystä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mahdollisesti Tens-laitteen, kauratyynyn ja lämpimän suihkun voimalla. Toivoisin kätilön kannustavan lääkkeettömään synnytykseen. Olen kuitenkin avoimin mielin. Jos kivunsietokykyni ei vain riitä, toivoisin ilokaasua ja loppuvaiheen pudendaali-puudutusta. Epiduraali- tai spinaalipuudutusta en toivo, ellei synnytys ole todella pitkä ja voimani aivan lopussa.

Hormonihirviö

 Nutella cookiet

 Kinuskibrownie pretzelpohjalla

  Pähkinäbrownie

 

Rv 41+0

Hormonihirviö

”Vaaka on kuuluisa päättämättömyydestään.” Vauvamme horoskooppimerkki tulee olemaan vaaka. Luin huvikseni vaakojen luonnekuvauksen, vaikken varsinaisesti horoskooppeihin uskokaan. Ainakin päättämättömyys näyttää pitävän paikkansa meidän pojan kohdalla. Hän vain pohtii ja puntaroi kannattaisiko masusta lähteä ulos. Vielä hän ei ole päättänyt syntymisen kannattavan.

Minun horoskooppimerkkini on härkä. Väliaikaisesti osuvampi merkki olisi kuitenkin hormonihirviö. Luonnekuvaukseen kuuluisi levottomuus, keskittymiskyvyttömyys, itkuisuus ja unettomuus. Eilen olin todella väsynyt. Tänään pirteä kuin peipponen.  Tämä peipponen on leiponut cookieita ja kahta eri brownieta, sekä pessyt pyykkiä ja imuroinut. En ymmärrä itseäni. Hormonit ovat heitelleet viime päivinä enemmän kuin koko raskauden aikana yhteensä. Onneksi viikon päästä viimeistään vauva on ulkona, jospa sitten taas tunnistan itseni!

 

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén