Rv 36+6

Odottelua.

Näin kaunista unta viime yönä. Unessa makasin mieheni kainalossa kapealla sairaalavuoteella ja pikkuinen vauvamme nukkui peppu pystyssä mieheni paljaalla rinnalla. Unessa en muistanut synnytyksestä mitään, heräsin vain synnytyksen jälkeiseen onnelliseen hetkeen. Olen valmis kestämään synnytyskivun, koska odotan niin kovin pientä potkuttelijaamme. Odotan, että saan vauvan syliini. Odotan, että näen mieheni hoivaavan vauvaamme. Odotan, että pääsen näkemään tuoreiden isovanhempien rakkauden pientä lasta kohtaan. Odotan, että minusta tulee äiti.

Odottelua, odottelua. Elämä on tällä hetkellä pelkkää odottamista. Tekisi mieli urheilemaan, mutta ison masun kanssa liikunta rajoittuu uimiseen ja kävelylenkkeihin. Syke nousee ja hengästyn jo pienessä ylämäessä. Nyt ei auta kuin keräillä motivaatiota varastoon tulevaisuuden hikitreenejä varten. Lenkkareiden sijaan kovassa käytössä ovat olleet Ruutu+ tunnukset. Olen tuijottanut jo melkein koko tuotantokauden Master chef Australiaa!

Lääkäri käski varautumaan, että raskaus menee yli lasketun ajan. En halua uskoa lääkäriä. Vauvamme on niin kova potkuttelemaan, ettei hän varmaan kauaa enää malta pysyä ahtaassa kohdussa. Myönnän, että logiikkani voi olla aivan väärä ja lääkäri voi olla oikeassa. Toivoisin synnytyksen jo käynnistyvän.

Välillä kun en ole hetkeen tuntenut vauvan liikkeitä, laitan käden vatsan päälle ja kyselen, onko kaikki hyvin. Uskomatonta, mutta yleensä hän potkaisee kättäni. Tuntuu, kuin hän ymmärtäisi. Voi kuinka paljon jo rakastankaan pientä vauvaamme, syntyisipä hän jo!