Rv 35+3
”Raha on sen rehua.”
Olin ensimmäistä kertaa kesätöissä heti peruskoulun jälkeen. Siitä saakka olen tienannut itse omat rahani. Nykyisessä parisuhteessa ja yhteisessä taloudessa olemme huolehtineet kumpikin oman osuutemme. Minun korvaani yhteinen pankkitili kuulostaa vanhanaikaiselta. Ensi kertaa elämässäni olen tilanteessa, jossa en tiedä koska palaan takaisin työelämän palkkalaitumille. Olen kelan tukien ja mieheni varassa. Uusi tilanne pelottaa. Itsenäisenä naisena on hankala antaa ohjakset toiselle. On hankala ajatella talousasioissa ME, eikä minä ja hän. Mieheni suhtautuu taloudelliseen tilanteeseemme leppoisasti: hänellä on hyvä palkka ja molemmilla on hieman säästöjä. Minun työni on nyt saattaa lapsemme tähän maailmaan ja antaa puolisoni tienata leipää minullekin.
Meillä on häähaaveita. Häät maksavat hulluna. Minulla on opiskeluhaaveita. Opiskelusta ei makseta palkkaa. Toivomme tulevaisuudelta toista lasta kaveriksi nykyiselle potkuttelijalle. Uusi raskaus tarkoittaa taas työelämästä poissaoloa. Omaa kotia varten pitäisi säästää. Hääjuhla syö kuin hevonen. Raha on sen rehua. Se voisi syödä kaikki säästömme. Onko yksi päivä sen arvoinen? Pitäisikö meidän suosiolla ratsastaa elämää eteenpäin siihen saakka, kun minäkin olen taas täysillä mukana työelämässä? Tuleeko koskaan sellaista elämäntilannetta, että on vähintään 8000€ ylimääräistä satulalaukussa? En usko, että tulee.
Olisihan se ihanaa viettää rakkauden täyteinen hääjuhla, vaikka sitten pienellä budjetilla toteutettuna. Sellaisella budjetilla, jonka vuoksi ei tarvitsisi säästää jokaikistä irtoavaa euroa, vaan voisi välillä käydä kahviloissa ja shoppailemassa tai festareilla tuulettumassa ilman huonoa omatuntoa. Menemme huomenna katsomaan yhtä hääpaikkaa. Jos paikka on täydellinen, täytyy tosissaan laskea riittävätkö rehumme tälle säästötilien syöpölle, meidän häille.
