Heräsin juuri. Näin järkyttävää unta. Silmissäni vilkkuu edelleen kauhistuneen poikani katse. Unessa isommat lapset olivat hakanneet pienen vauvani leikkipuistossa ja ambulanssimiehet pyörivät pienokaisen ympärillä. Minun tekisi mieli ottaa vauva syliini, mutta hän nukkuu vielä. Minua itkettää. Voisipa äidin rakkaus suojella lasta niin kuin Harry Potterissa. Äidin rakkauden ansiosta pääpahiksen kuollettava loitsu kimpoaa vaippaikäisestä Harrystä, jättäen vain arven otsaan. Voisimpa suojella lastani kiusaajilta ja kaikilta muiltakin pahiksilta. Voisimpa suojella onnettomuuksilta.
Varasin kampaajan ylihuomiselle. Eroan ensimmäistä kertaa pikkuisestani. Puolitoista kuukautta olen ollut koko ajan vauvan vierellä. Pääsen hetkeksi hengähtämään vastuusta. Luotan mieheeni täysin. Hänkin osaa vahtia, ettei vauva hautaudu peittonsa alle tai tukehdu pukluunsa tai putoa sohvalta tai lakkaa muuten vain hengittämästä. Pääsen rauhassa lukemaan naistenlehtiä kampaajan tuoliin, mutta osaanko rentoutua? Minulle tulee aivan varmasti pikkumiestä ikävä! Nähtäväksi jää, kuinka naisaivoni reagoivat tilanteeseen. Voisimpa taikoa mieleni huolettomaksi!
